Vammaisten oikeudet ja kaupunkipolitiikan konkretia

Tukiryhmäläiseni oli eilen jakamassa vaaliesitteitä Asematunnelissa ja sai omaan käteensä vaaliesitteen: Invalidiliiton nuorten vaaliteesit. Siinä oli niin tiukkaa asiaa, että päätin kirjoittaa oman blogitekstin ihan tästä: vammaiset kaupunkilaiset, ja vammaisten osallisuus.

Jos kysytään keskivertoehdokkaalta, onko hän sitä mieltä, että vammaisilla on yhdenvertainen oikeus elää aktiivista ja hyvää elämää kuin muilla helsinkiläisillä, hän vastaa tietysti kyllä. Onhan toki ajatuksen tasolla niin, että vammaisia ei pidä sulkea minkään kaupungin toimintojen ulkopuolelle.

Sitten päästään konkretiaan. Se näkyy kaupunginvaltuuston ja sosiaali- ja terveyslautakunnan yksittäisissä päätöksissä. Miten budjetoidaan rahaa vammaisten henkilökohtaiseen apuun? Millä kriteereillä myönnetään taksikyytejä, ja miten erityistä tukea tarvitsevien koulutus on järjestetty? Kun näitä linjauksia katsoo tarkemmin, alkaa nähdä eroja puolueissa ja poliitikoissa. Vammaisten palvelut maksavat. Jotkut ovat valmiimpia sitoutumaan noihin kustannuksiin kuin toiset.

Toisten mielestä eurot ovat ihmisarvoa tärkeämpiä. Paitsi että eivät he koskaan näin sanoisi kysyttäessä. On vain niin paljon helpompi vaikkapa kannattaa viraston ehdottamaa “omavastuun korotusta ateriapalvelun hinnoissa” kuin sanoa vähät välittävänsä vammaisten elämänlaadusta. Vasemmisto on valtuustoryhmistä yksimielisimmin puolustanut vammaispalveluita ja vastustanut leikkauspolitiikkaa.

Invalidiliiton nuorilla on vaaliteeseissään pointteja, joiden luulisi olevan kaikkien hyväksyttävissä: opiskelu ja työ on kaikkien oikeus. Esteetön liikkuminen on perusoikeus. Henkilökohtaisella avulla on ratkaiseva merkitys siinä, että vammaisen ihmisen oikeus täysivaltaisen kaupunkilaisen elämään toteutuu käytännössä.

Kuitenkin Helsingin kaupungin viimeaikaisia päätöksiä seuratessa on tuntunut siltä, etteivät nämä tavoitteet ole merkinneet paljoakaan politiikan käytännössä. Kuljetuspalveluita on heikennetty, avustajia eivät saa enää pienet vammaiset helsinkiläiset riittävän tuen varmistamiseksi koulussa eivätkä isommat lakisääteisen subjektiivisen oikeutensa nojalla, vammaisten lasten perheiden palveluista on leikattu niin erityislastenvahtipalvelun kuin omaishoidon tukien osalta…

Kaupunki on kuluvalla valtuustokaudella harjoittanut säästökuripolitiikkaa kokoomuksen ja vihreiden johdolla. Kaikkia säästöjä on perusteltu sillä, että ei ole varaa. Joku voisi ehkä opettaa ihan perustalousmatikkaa oikeistopuolueille, sillä hupskeikkaa, meillä onkin puolisen miljardia euroa ylijäämää vuodessa!

Joku naiivi vasemmistopoliitikko voisi kuvitella, että nämä rahat käytettäisiin siihen, mihin oli tarkoituskin, eli kuntalaisten palveluihin, mutta kokoomuksella on parempi keksintö: alennetaan veroprosenttia kun kerran siihen on varaa. Älkää nyt viitsikö! Helsingin kunnallisveroprosentti on maan alhaisimpia. Sitä ei ole korotettu viiteen vuoteen. Talouskuri on kurjistanut etenkin pienituloisimpien elämää ja iskenyt kovaa päiväkoteihin, kouluihin ja hoivapalveluihin. Nyt havaitaan, että säästöjä on tehty turhaan, mutta mitään ei myönnetä.

Tulevalla valtuustokaudella Helsingin on päästävä vammaisten helsinkiläisten oikeuksien puolustamisessa sanoista tekoihin. Leikkaukset eivät säästä rahaa pitkällä aikavälillä. On kaikkien – jopa rahakirstun vartijoiden – etu, että vammaiset helsinkiläiset ovat ihan oikeasti yhdenvertaisessa asemassa vammattomiin nähden. Kiitos, Invalidiliiton nuoret, että nostatte näitä asioita esiin vaalikeskustelussa!

Minun Helsinkini

Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa vaalikoneiden parissa vastaten kysymyksiin, joilla ei useinkaan ole mitään tekemistä valtuustotyön kanssa. Akuuteimpia tuntojani purin jo tässä aiemmassa blogitekstissä. Vastaaminen oli usein hankalaa siksi, että kysymyksen voi ymmärtää monella eri tavalla.

Arvomaailma on silti tietysti tärkeä tekijä, kun äänestäjänä yrittää löytää itselleen sopivan ehdokkaan. Jos en itse olisi ehdolla, haluaisin kyllä tietää, mitä mieltä ehdokkaani on vaikkapa tasa-arvoisesta avioliittolaista ja turvapaikanhakijoista. Ehkä minunkin siis on syytä vähän avata, mitä näistä arvokysymyksistä ajattelen.

Nettisivuillanikin mainitaan, että olen feministi. Kannatan siis kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta. Olen iloinen siitä, että tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan viime hetkien torppausyrityksistä huolimatta. Yhdenvertaisuus ei kuitenkaan toteudu vielä kaikkien osalta. Seuraavaksi on pantava kuntoon translaki, äitiyslaki ja monet esimerkiksi vammaisten ja mielenterveysongelmaisten oikeuksia koskevat epäkohdat. Kannatan lämpimästi vanhemmuuden kustannusten tasaamista nais- ja miesvaltaisten alojen kesken. Se auttaisi sekä naisia että miehiä: työnantajan ei tarvitsisi pelätä nuorten naisten palkkaamista eikä miesten sitä, että jäisivät niin syrjään vanhemmuudesta, että häviävät automaattisesti huoltajuuskiistat.

Siitä en ole yhtään iloinen, että niin moni joutuu jättämään kotinsa ja pakenemaan tuhansien kilometrien päähän outoon maahan, jossa osa ihmisistä ei edes halua yrittää auttaa – tai siitä, että helsinkiläiset tuntevat olonsa epämääräisesti pahaksi sen vuoksi, että kaduilla on kerjäläisiä, mutta pitävät ratkaisukeinona kerjäämisen kieltämistä. Agitaattorit vielä pahentavat tilannetta asettamalla vastakkain ulkomailta meille tulleet köyhät ja Suomessa syntyneet köyhät – aivan kuin meillä ei olisi varaa auttaa molempia! Meillä on.

Tuntuu myös uskomattomalta, että vuonna 2017 osa helsinkiläisistä joutuu turvautumaan leipäjonoihin saadakseen ruokaa pöytään.  Lapsiköyhyys on kolminkertaistunut sitten vuoden 1990. Tutkimusten mukaan työttömyys, kouluttamattomuus ja tukien varassa eläminen myös periytyvät sukupolvelta toiselle. Perheen sosio-ekonominen asema vaikuttaa yhä enemmän lapsen koulumenestykseen, ja nykyhallitus vain syventää kuilua pärjääjien ja putoamisvaarassa olevien välillä. Nykyhallitus on antanut kuntien päättää mm. siitä, pääsevätkö työttömien tai muusta syystä kotona olevien lapset päivähoitoon. Helsingissä ovat päässeet, mutta tämän puolesta pitää taistella joka valtuustossa. Ei enempää hallituspuolueiden jäseniä kaupunginvaltuustoon, kiitos! Suojellaan pieniä.

Vanhan viisauden mukaan kansakunnan sivistyksen mitta on se, miten se pitää huolta heikoimmista jäsenistään – lapsista, vanhuksista, sairaista, vammaisista. Minusta kaikkia pitää auttaa. Emme voi jättää ihmistä nukkumaan pakkaseen tai kieltää hoitoa sairaalta ihmiseltä. Minun Helsingissäni on tilaa kaikille, ja kaikista pidetään huolta.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen ja taloudellisen eriarvoisuuden vähentäminen ovat kestävän kehityksen ydintekijöitä. Kestävän kehityksen kolmas ulottuvuus on ympäristö, joka on viime aikoina jäänyt entistä pienempään osaan julkisessa keskustelussa.  Ilmastonmuutos etenee niin hurjaa vauhtia, että tutkijoiden ennusteet eivät ole pysyneet kärryillä. Ihmiset ovat käynnistäneet maailmanlaajuisen kuudennen sukupuuttoaallon. On selvää, ettei nykyinen meno ole kestävää.  Olenkin sitä mieltä, että kaikessa päätöksenteossa pitäisi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet. Meillä on velvollisuus jättää tämä planeetta lapsillemme vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin itse sen perimme.